Kuka Kastaalin kennelnimellä kasvattaa?

Tällä hetkellä kotonamme on kolme koiraa: Lyhytkarvaiset hollanninpaimenkoirat Noita ja Luuta sekä portugalinpodengo Bono.

Olen harrastanut koiria pienen ikäni. Ensin koiraleireillä ja näyttelyissä kummieni springerspanieleiden kanssa ja oman koiran kanssa heti, kun sen sain.

Ensimmäisen walesinspringerspanielini Rudyn (Kans & Fi & Est Mva Est V-93 Mandeville Ragtime Rudy) kanssa kävin näyttelyissä ja opettelin koiraa. Mennessäni sen kanssa Parolassa tottelevaisuuskoulutusta järjestävän saksanpaimenkoirien alaosaston treeneihin, en suoranaisesti tullut ajatelleeksi, että spanielin kanssa ei voisi palveluskoiratreeneissä käydä. Meitä ei ajettu pois ja alkeet tuli opeteltua. Pelastuskoirien raunio- ja hakutreeneissä aloin käydä seuraavan walesinspringerspanielini Tutan (BH Kastaalin Ariadne) kanssa. Itse olin tällöin 16-vuotias. Tutta oli ensimmäinen springerspanieli Suomessa, joka suoritti käyttäytymiskokeen (BH).

Harrastus vei mennessään ja seuraavalle koiralleni asetin vaatimukseksi, että sillä on oltava palveluskoiraoikeudet. Vuonna 1998 meille tuli belgianpaimenkoira groenendael Velho (Taikurin Lancelot). Velho ei kuitenkaan ollut luonteeltaan erityisen sopiva harrastuskoiraksi ja lisäksi se joutui kärsimään nahoissaan kaikki tekemäni vasta-alkajan virheet.

Velhon kanssa hakuharjoituksissa käydessäni tapasin kuitenkin ensimmäisen hollanninpaimenkoirani Taikan (Nambygo Dangerous Doris) kasvattajan. Pidin rodusta suunnattomasti. Kun Nambygo-kenneliin sitten tuli pentuja ja Hannu etsi yhdelle narttupennulle sijoituskotia, mietin tasan puoli tuntia treenien jälkeen ja soitin Hannulle jo kotimatkalta: pentu voi muuttaa meille. Loppu on historiaa, joka jatkuu edelleen. Taika on kahden ensimmäisen Kastaalin hollanninpaimenkoirapentueen emä. Nykyään sen suuria saappaita kotona täyttää tyttärentyttärensä Noita (Kastaalin Witch) ja sukua tulevat toivottavasti jatkamaan tyttärentyttärentytär Ässä (K. Satu Joka Raidassa) sekä tyttärentyttärentyttärentytär Daimon (Kastaalin Daenerys Stormborn). Seuraavat pentueet kantavat siis Kastaalin kennelnimeä neljännessä ja viidennessä sukupolvessa.

Taika lähti aikanaan kanssani Evolle metsätaloutta opiskelemaan ja Evolla toteutin ikiaikaisen haaveeni dalmatiankoirasta. Brunon (Zabavan Willem) kanssa kokeiltiin monen moista palveluskoirien jäljestä verijälkeen. Sen tärkein elämäntarkoitus oli kuitenkin dalmatiankoiran perustehtävä täysipäiväisenä seurakoirana.

Kun Taikalle ja Brunolle alkoi molemmille tulla ikää, halusin uuden harrastuskaverin. Portugalinpodengo oli rotu, jota olin jo vuosia katsellut "sillä silmällä", jos joskus pikkukoiran otan. Kun kotiimme ei sillä hetkellä mahtunut kolmatta isoa koiraa, muutti laumaamme ensimmäinen podengoni Sintti (Tassurallin Elsa). Podengo osoittautui juuri niin hurmaavaksi roduksi, kuin kuvittelinkin. Ne ovat iloisia ja rohkeita, mutta silti koiran oloisia koiria, jotka eivät mene rikki isojen jaloissa.

Viiden vuoden ajan laumassamme asui myös meille kodinvaihtajana tullut faaraokoira Dino. Faaraokoirakin oli mitä ihastuttavin rotututtavuus. Jos aikaa olisi rajattomasti, minulle voisi hyvin tulla vielä sellainenkin.

Hollanninpaimenkoirien lisäksi kasvatin podengoja kahden pentueen verran, mutta tällä hetkellä keskityn kasvattamaan hollanninpaimenkoiria. Podengot saavat toivottavasti jatkossakin toimittaa koiralaumani iloisen maskotin virkaa.

Omien koirien kanssa harrastamisen lisäksi olen kennelliiton kehätoimitsija ja varsin usein viikonloppuni kuluvatkin koiranäyttelyissä arvosteluita kirjoittamassa.